Kirjautuneena

Lumisohjossa
katkennut
musta oksa


Taskulampun
keltainen valo
auraa tietä 

Askel askeleelta
kevyempi kulkea 
matka pimeään
                     Mirjami Mohéll
 
Kaksi vuotta luotsasin lieksalaista kirjoittajayhdistystä Brahean Kriivareita. Noina vuosina saimme aikaan Suomi 100 -juhlavuodeksi antologian Yli sillan, yli rajan. Antologia sisältää monimuotoisia tekstejä kuten runoja, esseitä, lyhytproosaa  ja muistelmia neljältätoista kirjoittajalta.

Brahean Kriivareitten kokoontumisissa käytiin mielenkiintoisia pohdintoja ja keskusteluja kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Joku kertoi kirjoittavansa oppiakseen tuntemaan itsensä. "Ihminen on aina mysteeri. Minä itse olen itselleni suuri mysteeri", hän totesi. Motiivina toisella kirjoittajalla oli toive siitä, että maailma hänen jälkeensä olisi pikkuisen parempi paikka ja joku kertoi haluavansa jättää kirjoittamalla jäljen maailmaan : "Minäkin kävin täällä". 

Omien ajatusten, tuntemusten ja havaintojen selventäminen, asioiden muistiinmerkitseminen olivat  kirjoittamisen lähtökohtina  samoin kuin myös sanoilla leikittely, heittäytyminen sanojen maailmaan ja toisenlaisten todellisuuksien luominen. Kirjoittaja on tekstinsä suhteen luojan asemassa. Hän valitsee sanottavansa, luo sille muodon ja merkityksen.

Entä miten arvottaa ja arvioida tekstejä? Näitäkin keskusteluja käytiin. Eräs jäsen oli sitä mieltä, että ei voi kirjoittaa hyvin ellei ole lukenut paljon, toisen mielestä julkaisukelpoista tekstiä ei voi syntyä ellei ole vuosia harjoittanut ja opiskellut kirjoittamista. Virheetöntä suomenkieltä, hallittua oikeakirjoitusta ja asiatekstiä joku piti ehdottomana  kriteerinä ja joku taas painotti elämän kokemuksen merkitystä eli on elettävä sellainen elämä, mistä voi kirjoittaa.


Koin kiusaantuneisuutta kuunnellessani lausahduksia, joissa arvioinnin perusteena ei ollut konkreettinen teksti vaan tekstin tekijä, kirjoittaja. Inhimillisessä yhteistoiminnassa hierarkioiden rakentaminen ja toinen toistensa arviointi lienee hyvinkin tyypillistä. Jouduinpa itsekin yhdistyksen puheenjohtajana parjauskampanjan ja nimittelyn kohteeksi johtokunnalle ja jäsenistölle lähetetyissä sähköposteissa.


Mielestäni kirjoittajayhdistyksessä painopisteenä arvioinnin sijaan tulisi olla toinen toisensa rohkaisu ja kannustaminen, jaettu ilo kirjoittamisesta ja tekstin luomisesta. Kirjoittaminen on yksinäistä työtä ja vaatii keskittymistä, rauhaa ja luottamusta omaan kykyyn kirjoittaa ja tulla ymmärretyksi. Monesti asiat jäävät pyörimään päässä, oivallukset hautautuvat ja unohtuvat. Kirjoittavan yhteisön kannustus ja tuki ovat tarpeen kirjoittamisen rutiinien vahvistamisessa.

Tänä syksynä minulle on ollut suuri ilo saada seurata Itä-Suomen yliopiston kirjallisuustieteen luentoja. Professori Risto Turunen luennoi kirjallisuudentutkimuksen kulttuuritutkimuksena olevan 
tiedonintressiltään emansipatorista, hierarkioita paljastavaa ja niitä purkavaa, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti kontekstualisoitua siis taustalähtöistä, ideologiakriittistä, käytännön ja elämänläheistä sekä ymmärtävän kulttuuriset ilmiöt usein konstruktivistisesti ja perustuvan usein etnografisille menetelmille.
 
Kaiken kaikkiaan koin helpotusta voidessani jättää puheenjohtajan tehtävän. Antologia on tehty, talous on kunnossa ja yhdistyksen toiminta on lähtenyt käyntiin. Ja minä olen löytänyt itseni tallaamasta lumisohjoista tietä kohti Joensuun kampusta.