Kuka saa sanoa ja mitä?

Kuun syleilyssä

Jos uneni olisivat totta
kuollut olisin
moneen kertaan
             hukkunut väkevään virtaan
             ruhjoutunut sortuvissa portaikoissa
             puristunut kaatuvien kulissien alle

Jos uneni olisivat totta
noussut olisin
moneen kertaan
             ihmettelemään pilven reunaa
             leijumaan taivaan laella
             keinumaan tähden sakarassa

Jos uneni olisivat totta
olisin kuu kumottamassa
pimeässä yössä
               valon syleilyssä
             - kenties olenkin?

                                Mirjami Mohéll


Tuomas Alatalo on kirjoittanut vaikuttavan kirjan  Olen ja saan sanoa. Tuomakselle mahdollisuus ilmaista sanoin omia ajatuksiaan ja tuntojaan avautui vasta aikuisiässä fasilitaatio -menetelmällä. Menetelmästä on käyty monenlaista keskustelua ja pohdittu, onko vaikeasti CP-vammaisen henkilön mahdollista ilmaista itseään kielellisesti näin kehittyneesti vai onko koko menetelmä huijausta. Onko kirja Tuomaksen oman ajattelun ja ilmaisun tuote vai avustajan tekstiä?

Suoritin Helsingin yliopistossa erityisopettajan tutkintoa yhtä aikaa Tuomaksen äidin Hilkka Alatalon kanssa. Tuomas oli tuolloin pieni poika. Hilkalla, hänen äidillään, oli vahva tunne ja kokemus siitä, että vaikka Tuomas ei pysty puheella tai viittomilla ilmaisemaan itseään, hän kuitenkin ymmärtää ja oivaltaa asioita. Hilkka luotti omiin havaintoihinsa ja kommunikoi Tuomaksen kanssa näkemyksensä mukaisesti. Hilkka luki paljon Tuomakselle ja aina Tuomaksen ikätasoa vastaavaa kirjallisuutta.

Myöhemmin sain kuulla, että Tuomas oli samassa nuorten kirjoittajaryhmässä saamassa lisäoppia kirjalliseen ilmaisuun kuin tyttäreni. Ihmisen ulkoinen olemus ja hänen fyysinen toimintakykynsä ei paljasta kaikkea sitä, mitä liikkuu ihmisen sisällä, hänen ajatuksiaan, tunteitaan, uniaan, oivalluksiaan. Tiedämme tämän itsestämme ja omasta elämästämme, joten  ei ole syytä epäillä sitä samaa toisen ihmisen kohdalla.

Molemmilta kirjoittamisen opiskelijalta on  julkaistu esikoisteos. Me äidit saamme olla ylpeitä jo aikuisista lapsistamme. Kokonaisen teoksen kirjoittaminen vaatii lahjakkuuden ja harrastuneisuuden lisäksi pitkäjänteisyyttä ja sitkeyttä.

Itsekin pakerran omien tekstieni parissa. Haluan kirjoittaa naisen alkoholismista fiktiivisen teoksen. "Pyh, et sinä voi  kirjoittaa alkoholismista, kun et siitä tiedä. Tarkoitan, tiedä tarpeeksi", sanoo Mies, alan kuin alan asiantuntija.

Pitäisikö alkaa juopoksi, voidakseen kirjoittaa alkoholismista? Onko Agatha Christie sarjamurhaaja, kun hän kirjoittaa murhamysteereitä tai Katja Kettu  uudelleen syntynyt  sankarivainaja, kun hän kirjoittaa toisesta maailmansodasta? Kuka saa kirjoittaa ja mistä? Saanko minä kirjoittaa ja sanoa, ihan mitä vain ja  mistä vain?

Mitä voin jättää lukijan vastuulle? Jos nyt joku tekstejäni lukeekaan ja  jos nyt jotain kirjoitankaan, sillä vaikka kissa ei kiitoksella eläkään niin hiirien pyynti vaatii aktiivisuutta ja aloitteellisuutta ja 
myötäkarvaan silittämistä, ainakin joskus.

Kirjautuneena

Lumisohjossa
katkennut
musta oksa


Taskulampun
keltainen valo
auraa tietä 

Askel askeleelta
kevyempi kulkea 
matka pimeään
                     Mirjami Mohéll
 
Kaksi vuotta luotsasin lieksalaista kirjoittajayhdistystä Brahean Kriivareita. Noina vuosina saimme aikaan Suomi 100 -juhlavuodeksi antologian Yli sillan, yli rajan. Antologia sisältää monimuotoisia tekstejä kuten runoja, esseitä, lyhytproosaa  ja muistelmia neljältätoista kirjoittajalta.

Brahean Kriivareitten kokoontumisissa käytiin mielenkiintoisia pohdintoja ja keskusteluja kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Joku kertoi kirjoittavansa oppiakseen tuntemaan itsensä. "Ihminen on aina mysteeri. Minä itse olen itselleni suuri mysteeri", hän totesi. Motiivina toisella kirjoittajalla oli toive siitä, että maailma hänen jälkeensä olisi pikkuisen parempi paikka ja joku kertoi haluavansa jättää kirjoittamalla jäljen maailmaan : "Minäkin kävin täällä". 

Omien ajatusten, tuntemusten ja havaintojen selventäminen, asioiden muistiinmerkitseminen olivat  kirjoittamisen lähtökohtina  samoin kuin myös sanoilla leikittely, heittäytyminen sanojen maailmaan ja toisenlaisten todellisuuksien luominen. Kirjoittaja on tekstinsä suhteen luojan asemassa. Hän valitsee sanottavansa, luo sille muodon ja merkityksen.

Entä miten arvottaa ja arvioida tekstejä? Näitäkin keskusteluja käytiin. Eräs jäsen oli sitä mieltä, että ei voi kirjoittaa hyvin ellei ole lukenut paljon, toisen mielestä julkaisukelpoista tekstiä ei voi syntyä ellei ole vuosia harjoittanut ja opiskellut kirjoittamista. Virheetöntä suomenkieltä, hallittua oikeakirjoitusta ja asiatekstiä joku piti ehdottomana  kriteerinä ja joku taas painotti elämän kokemuksen merkitystä eli on elettävä sellainen elämä, mistä voi kirjoittaa.


Koin kiusaantuneisuutta kuunnellessani lausahduksia, joissa arvioinnin perusteena ei ollut konkreettinen teksti vaan tekstin tekijä, kirjoittaja. Inhimillisessä yhteistoiminnassa hierarkioiden rakentaminen ja toinen toistensa arviointi lienee hyvinkin tyypillistä. Jouduinpa itsekin yhdistyksen puheenjohtajana parjauskampanjan ja nimittelyn kohteeksi johtokunnalle ja jäsenistölle lähetetyissä sähköposteissa.


Mielestäni kirjoittajayhdistyksessä painopisteenä arvioinnin sijaan tulisi olla toinen toisensa rohkaisu ja kannustaminen, jaettu ilo kirjoittamisesta ja tekstin luomisesta. Kirjoittaminen on yksinäistä työtä ja vaatii keskittymistä, rauhaa ja luottamusta omaan kykyyn kirjoittaa ja tulla ymmärretyksi. Monesti asiat jäävät pyörimään päässä, oivallukset hautautuvat ja unohtuvat. Kirjoittavan yhteisön kannustus ja tuki ovat tarpeen kirjoittamisen rutiinien vahvistamisessa.

Tänä syksynä minulle on ollut suuri ilo saada seurata Itä-Suomen yliopiston kirjallisuustieteen luentoja. Professori Risto Turunen luennoi kirjallisuudentutkimuksen kulttuuritutkimuksena olevan 
tiedonintressiltään emansipatorista, hierarkioita paljastavaa ja niitä purkavaa, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti kontekstualisoitua siis taustalähtöistä, ideologiakriittistä, käytännön ja elämänläheistä sekä ymmärtävän kulttuuriset ilmiöt usein konstruktivistisesti ja perustuvan usein etnografisille menetelmille.
 
Kaiken kaikkiaan koin helpotusta voidessani jättää puheenjohtajan tehtävän. Antologia on tehty, talous on kunnossa ja yhdistyksen toiminta on lähtenyt käyntiin. Ja minä olen löytänyt itseni tallaamasta lumisohjoista tietä kohti Joensuun kampusta.