Hetkiä Hupelissa

Aaltojen keinussa
hiljaisuuden hengitys
sielu sukeltaa
kirkkaaseen veteen
                          Mirjami Mohéll



Brahean Kriivareiden  suunnittelu- ja virkistäytymispäivä vietettiin elokuisena lauantaina Vuonislahden taiteilijaresidenssissä Hupelissa. Tavoitteena oli nytkäyttää tekeillä olevaa antologiaa piirun verran eteenpäin.

Vuosien tauon jälkeen yhdistyksen toiminta käynnistyi viime talvena. Monenmoista on lyhyessä ajassa tehty ja vielä enemmän on työn alla. On ollut kirjoituskilpailu nuorille, yhdistyksen 45 vuotisjuhla, jäseniltoja ja yhdistyksessä mukana olevien kirjailijoiden kirjojen julkistamistilaisuuksia. Peruskaura eli yhdistystoiminta on myös vaatinut näin aloitusvaiheessa tavallista enemmän paperityötä ja paneutumista  toimivien käytäntöjen luomiseksi.

Kriivareiden antologia on hiljalleen kasautumassa. Useat kirjoittajat ovat jo lähettäneet toimittajalle tekstejään. Hupelissa kirjoittajat lukivat antologiaa varten  työstämiään runoja ja lyhytproosaa sekä saivat palautetta tekstien loppuhiontaan. Kirjoitimme myös "omakuvia" eli esittelytekstejä itsestämme antologiaan.

Yhdistyksen puheenjohtajana koin todella tärkeäksi, että saatoimme yhdessä rauhassa ja kiirehtimättä pohtia, miten luotsata eteenpäin kirjoittajayhdistystä. Jokainen yhdistys on jäsentensä summa ja hyvässä yhdistystoiminnassa tehty työ kertautuu eli yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi. Pienessä yhdistyksessämme jokaisen jäsenen työpanos on merkittävä, olkoot se sitten ajatustyötä ja ideointia tai kirjoittamista tai  käytännön asioiden hoitoa tai tekstien esittämistä tai myötäelävää läsnäoloa. Jokaisella on oma erityisyytensä ja lahjansa. On itsestään selvää, että kaikki eivät aina voi kaikkeen osallistua. Tietoisuus yhdistyksestä ja jäsenten sitoutuneisuus toimia yhdessä kirjoittamisen ja kirjallisuuden edistämiseksi, ovat kantava voima.

En muista, mikä oli ensimmäinen sanani, enkä tiedä, mikä on viimeinen. Sateena sanat tulevat ja menevät , milloin pisaroiden, leppeästi hyväillen tai raivoisasti myrskyten. Sanojen saattelemana elämäntaipalettani vaellan. Sanoilla rakennamme yhteyttä toisiin ja laajennamme ymmärrystämme. Siksikin on tärkeää työ sanataiteen edistämiseksi.

Rauhaa, rauhaa

"Ihminen kuolee omaan pienuuteensa,
mutta suuruudenhulluus tuhoaa kokonaiset kansakunnat"
Mirjami Mohe´ll

Vuosi vaihtui, mutta vuosisataiset ovat ihmisen huolet ja murheet. Sota, joukkomurhat, terrorismi, pakolaisuus, luonnonmullistukset, taudit, nälkä, kylmyys. Ja tässä olemme, elossa. Ajattelija Pentti Linkola ennustaa ihmisen ahneuden, itsekkyyden ja jatkuvan luonnon vastuuttoman riiston lopulta johtavan tuhoon. Kaunis maailmamme on vain muisto. Mitkä ovat ne vastavoimat, jotka voivat pysäyttää kohtuuttomuuden ja kääntää kehityksen huomiomaan maapallon rajallisuuden? Ihmisessä itsessään on mahdollisuus hyvään ja pahaan. Olemmeko kykeneviä valitsemaan kohtuullisuuden ja valmiit jakamaan omastamme? Entä sodat? Missä on se lainsäätäjä, joka ne kieltäisi? Ainakin asetehtailijat pitäisi asettaa vastuuseen. Mitä hienompia aseita, sen enemmän tuhoa. On väärin, että jotkut voivat rikastua kehittelemällä ja myymällä välineitä ihmisen ja luonnon tuhoamiseksi.

Mirjamin jouluruno

Pimeässä marraskuun yössä

syttyy tähti, toinenkin

taivas täyttyy toivein,

odotuksin.

Maa kun ylleen saa

peiton valkean

yhä hartaammin

joulua odotan.

Joulu, joulu, joulu

laulaa lapsetkin

koulu, koulu,koulu

lomaa vihdoinkin.

Vaan mentyä juhlan sen

onko tyhjyys 

täyttänyt sydämen

ja lahjoista suurin

rakkaus

onko se vain tyhjää

helisevä lasipakkaus.

Siruista ehjän saa

kun anteeksiantaa 

ja ymmärtää

joulun syvintä sanomaa.

               Mirjami Mohe`ll

Ystäväni Mirjami oli kirjoittanut runon maksettavan laskun reunaan. Runo unohtui ja maksulappu oli jo matkalla roskiin, kun hän huomasi sen.  Kiitos Mirjami! 

Tekstari tappaa?

"Pelkuri ampuu tekstarilla.
Varma osuma ilman kohtaamista."
                           Mirjami Mohe´ll


Tekstari on tehokas viestinnän väline. Nopea, vaivaton ja halpa.
Ystäväni sai Uuden Vuoden aattona aviomieheltään tekstarin: "Nothing to declare! Haista p! FUCK! Your Ex". Kun hän soitti miehelleen kysyäkseen, mistä oikein on kyse, mies vastasi ykskantaan olevansa uusilla urilla  ja sulki puhelimen. Suljettuna puhelin pysyi ja mies poissa. Uusilla urilla. Siis avioliitonkin voi purkaa tekstarilla noin vaan kevyesti.
Ystäväni ei saapunut Uuden Vuoden illanistujaisiin tuttavaperheeseen, ei torille ilotulitusta ihailemaan, ei paikalliseen ravintolaan . Mies saapui ja kertoi vaimonsa olevan sairaana. Niin,kukapa ei tuossa tilanteessa sairastuisi.
Tekniikan kehitys on monin tavoin helpottanut arkea ja tuonut kommunikaatioon ja yhteydenpitoon uusia mahdollisuuksia. Elämä on muuttunut helpommaksi, kenties liiankin helpoksi.  Parisuhteen vaikeuksia ja hankalia tilanteita ei haluta kohdata vaan kiidetään nautinnosta ja suhteesta toiseen. Sitoutuminen on tahtoa vaativa kestävyyslaji. Kriisien ratkaiseminen edellyttää yhteistä aikaa ja ponnistelua. Kohtaaamista. Ilman kännykkää.
Mutta on kännykässä jotain hyvääkin. Tässä  tapauksessa olen pystynyt olemaan ystäväni tukena puhelimen  avulla. Joten syy ei sittenkään ole tekniikassa ja sen kehityksessä, vaan ihmisessä, joka sitä käyttää.

Hiljainen on kylätie

Lähes vuosi on kulunut siitä, kun viimeiselle matkalle saateltiin Kaisa Partasta os. Kärki. Mähkön kappeli täyttyi surevista.Hän oli lähes kaikkien  vanhempien lieksalaisten tuntema Kären Kaisa, Kärjen leipomon Kaisa ( nykyinen Lieksan leipomo). Kun leipomoa aikoinaan uhkasi lopettaminen, Kärjen sisarukset tarttuivat toimeen ja jatkoivat isänsä perustamaa leipomotoimintaa. Edelleenkin tälle Pohjois- Karjalan vanhimpiin kuuluvalle yritykselle on löytynyt suvusta jatkaja ja  yhä lieksalaiset saavat nauttia sekä perinteikkäistä vesirinkeleistä että monenmoisista uudemmista herkuista kuten vaskileipä tai herkkusarvet.
Vaan Kaisan heläjävä nauru, spontaani laulu ja myötäeläminen niin ihmisten iloissa kuin murheissa ovat poissa. Me kaikki vanhenemme ja kuka milläkin  tavalla lähestyy elämänsä loppupäätä. Kaisalla oli kyky ilahduttaa ihmisiä ja vielä vanhoilla päivillään hän uutterasti vieraili myös vanhainkodeissa ystäviään, tuttaviaan ja vieraampiakin tervehtimässä , juttelemassa, vanhoja aikoja muistelemassa , laulattamassa ja runoja lausumassa.
Kaisalle mieluinen kesänviettopaikka oli Kankaalan kylä, joka on  Partasten sukukylä ja mummoni Ainon os.Partanen  lapsuuden ja myös oman lapsuuteni kasvuympäristö. Lapsuuteni kylätie on hiljainen, mutta vielä kuulen mielessäni Kaisan äänen: " Tule Inka, käy Kankaalassa!"